Pari kuukautta harjoittelua takana Ogdenissa

Wildcats cross-country

Onnistuimme valitsemaan opiskelukaupungin, jossa juokseminen on in. Varsinkin viikonloppuisin vuorenrinteiden kapeilla serpentiinipoluilla on väkeä ruuhkaksi asti ja juoksijoita on huomioitu lukuisilla juomapisteillä polkuverkoston varrella. Juoksun suosiosta kertoo myös lukemattomien ja mitä erikoisemmilla tavoilla nimettyjen juoksutapahtumien määrä. Pari viikkoa sitten ajankohtainen tapahtuma oli Halloweenin kunniaksi järjestetty Zombie Run, jossa juostiin karkuun tapahtumajärjestäjän palkkaamia zombeja pitkin Ogdenin pääkatua. Tällä viikolla kaupungissa järjestetään myös Nearly Naked Mile, jossa mitä ilmeisemmin juostaan vähäisellä vaatetuksella, ja vielä ennen joulua ehditään pinkaista Santa Run, jossa osallistumisen edellytyksenä on pukeutua joulupukiksi. Meidän joukkue on kuitenkin tyytynyt juoksemaan ihan normaaleja maastokisoja koulun villikissa-logo poskeen tatuoituna.

Marraskuinen treenivarustus

Vastapainona lenkkeilijöitä viliseville vuoristopoluille, Ogden on myös hyvin tyypillinen pohjois-amerikkalainen kaupunki, jossa kaikkialle mennään autoilla, oli määränpää sitten ihan lähellä tai vähän kauempana. Saimme Pihlan kanssa kauhistuneita katseita, kun joukkuekavereille selvisi että kävelemme joka päivä mailin (1,6 km) kouluun ja mailin takaisin. Kaikilla muilla joukkueessa on oma auto, ja vaikka koulu näkyisi ikkunasta, ei se estä autoilua. 

Autojen myötä Ogden on myös autokaistojen luvattu maa. Burger Kingin autokaista ei ole varmasti suomalaisillekaan mitään uutta, mutta naurua täytyy pidätellä, kun autoilijat kurvaavat autokaista-apteekkiin, pankin autokaistalle tai parkkipaikalle rakennettuun elokuvateatteriin, jossa elokuvaa katsellaan jättimäiseltä valkokankaalta omasta autosta käsin.

 

Kisabussi

Weber State on tuonut paljon uutta näkökulmaa harjoitteluuni. Vaikka sain Suomessakin harjoitella hyvissä olosuhteissa, uskon että maisemanvaihdos ja uudet ärsykkeet tuovat uutta lentoa juoksuuni. Olen tänä syksynä juossut kilometreissä mitattuna huomattavasti aiempia Suomessa viettämiäni syksyjä vähemmän. Osaksi tämä johtuu Yhdysvalloissa tällä hetkellä meneillään olevasta maastojuoksukaudesta, joka Suomen syksyistä puuttuu käytännössä kokonaan. Toisaalta tunneissa mitattuna aikaa harjoituksiin, kaikkine oheistoimintoineen, kuluu huomattavasti aiempaa enemmän ja olen saanut mahdollisuuden panostaa enemmän lihashuoltoon. Myös peruslenkit ovat olleet keskimäärin vauhdikkaampia kuin Suomessa.

Jokainen harjoitusviikko rakentuu pääpiirteittäin samalla tavalla. Tiistai ja torstai ovat kovien harjoitusten päiviä. Muulloin juostaan eritehoisia peruslenkkejä; arkipäivinä lenkki sekä aamulla että iltapäivällä, ja lauantaisin vain yksi pidempi lenkki (n. 20km). Sunnuntaisin saa juosta kevyttä tai levätä, oman tuntemuksen mukaan. Kevyet lenkit päätetään satasiin joko mäessä tai radalla, ja lisäksi päälle tehdään vielä koordinaatioita, loikkia sekä keskivartalojumppaa. Kovina päivinä juoksutreenin päälle tehdään myös voimaharjoitus, joka sisältä mm. perinteistä rinnallevetoa, yhdenjalan kyykkyjä, leuanvetoja sekä keskivartaloa. Kovien vetojen ja voimatreenin yhdistelmä vaati alkuun hieman totuttelua niin päältä kuin jaloiltakin, sillä treeni venyy ajoittain hyvin pitkäksi ja kuormittavaksi enkä ole aiemmin ajoittanut vetoja ja voimaa samalle päivälle.

Näissä korkeuksissa

Näin maastokaudella kovat harjoitukset juostaan joko nurmikentällä tai pientä lampea kiertävällä asfaltti/hiekkatiellä. Rataa käytetään tällä hetkellä vain lenkin päälle vedettäviin satasiin ja jumppailuun. Henkilökohtaisesti nautin maastossa vedettävistä treeneistä ratatreenejä enemmän, ja jalatkin kiittävät pehmeästä alustasta. Oman haasteensa harjoituksiin ovat, ainakin näin alkuun, tuoneet korkeuserot sekä kuiva ja ajoittain saastunut ilma. Asumme n. 1450 metriä merenpinnan yläpuolella ja treenejä tehdään aina 1700 metrissä asti. Vaikkei täällä vielä huikaisevissa korkeuksissa ollakaan, huomaa eron välillä hengityksessä ja jaksamisessa.

Pitkiä vetoja (kuva:http://www.standard.net/)

 

Itse treenien lisäksi uutta on myös harjoittelu ja kilpailu joukkueena. Aamulenkkejä lukuun ottamatta kaikki treenit juostaan porukassa ja kovemmissa harjoituksissa parikymmentä tyttöä on jaettu tasoryhmiin, joilla jokaisella on oma vetovauhtinsa. Joukkueen tuki tuo valtavasti lisää potkua erityisesti väsymyksen hetkellä. Suomessa totuin harjoittelemaan pääsääntöisesti yksin, mutta tänne tullessani yksilölaji sai aivan uuden ulottuvuuden. Kisoissa ei olekaan enää kyse vain minusta, vaan joukkueen eteen tehtävästä työstä. Maastokisoissa tavoitellaan mahdollisimman hyvää sijoitusta joukkueena. Hyvä sijoitus merkitsee pisteitä koululle ja siten menestymistä kansallisessa vertailussa. Kisoissa joukkuekavereiden tsemppaus on välillä jotain aivan uskomatonta ja oma suoritus toissijainen. Muistan kun ensimmäisessä maastokisassani aloin hyytyä, ja joukkuekaverini ohitti minut kädellä reittään hakaten ja samalla huutaen: ”Come on girl, you can do it! Stay with me!” Itse en hengästyneenä kesken suorituksen pystynyt huutamaan mitään vastaukseksi.

Myös uudenlainen valmentajasuhde on vaatinut hieman totuttelua. Suomessa minulla oli hyvin läheinen suhde valmentajaani ja totuin saamaan paljon huomiota. Täällä puolestaan valmentaja on vastuussa lähes 40 juoksijasta eikä aina ole aikaa henkilökohtaisille juttutuokioille, vaikka jokaisen yksilölliset tarpeet hyvin huomioidaankin.

Maastokausi alkaa olla lopuillaan ja harjoitukset alkavat hiljalleen tähdätä kohti kuukauden kuluttua starttaavaa sisäratakautta. Vaikka maastossa juokseminen on lähellä sydäntä, maltan tuskin odottaa ensimmäistä ratakosketusta.

 

Treenaaminen on kivaa

 

-Venla