Leirielämää vai arkea?

Joinain päivinä minusta tuntuu edelleen, että olisin Ogdenissa vain pitkällä harjoitusleirillä. Ensimmäiset kuukaudet olivat pelkkää hellettä ja lenkin päätteeksi käytiin pulahtamassa taloyhtiön uima-altaassa – ihan kuin etelän leiriolosuhteissa. Kuten leireilläkin, arki rakentuu treenien mukaan. Tosin erona leireille, treenien välissä ei makoilla hotellihuoneessa tai oteta aurinkoa, vaan käydään koulua - ja paljon. Jos taas nykyistä opiskelija-arkeani vertaa siihen, mitä se oli Suomessa, erona on se että tällä hetkellä liikun arkisin pääasiassa koulu-koti-akselilla. Oman auton puuttuminen ja suhteellisen heikko julkinen liikenne rajoittavat liikkumista kauemmaksi, ja toisaalta pitkän päivän jälkeen kaipaakin vain kotiin lepäämään.





 

Suomesta lähtiessäni pakkasin elämäni kahteen matkalaukkuun, joten mukaan mahtui vain kaikkein välttämättömin. Olo oli silloinkin kuin leirille valmistautuessa. Täällä ollessani olen tajunnut, miten pienellä tavaramäärällä voin oikeastaan tulla toimeen. Olemme hankkineet tavaroita pikkuhiljaa tarpeen mukaan ja joukkuekaverit ovat olleet suurena apuna, esimerkiksi lahjoittamalla meille astioita.  

 

 

Jo pienestä pitäen olen tykännyt sisustaa, ja Suomessa pari vuotta omillaan asuessani minulle oli tosi tärkeää miltä opiskelija-asuntoni näyttää ja millaisilta astioilta syön. Nyt kuitenkin tuntuu, ettei energiaa kodin laittoon ole pahemmin jäänyt, vaan tärkeintä on että jääkaapissa on ruokaa ja sängyssä nukuttaa hyvin. Sängyt ovatkin meidän makuuhuoneen ainoa sisustuselementti. Seinälle olemme teipanneet joukkueen julisteen ja pari valokuvaa, loppusilaus odottaa vielä inspiraation hetkeä. Vaikkei kaikki olekaan kämpässä viimeisen päälle, niin kyllä täällä silti viihtyy.









Pisin harjoitusleirini on tähän mennessä ollut Portugalissa vietetty viisiviikkoinen. Nyt on kuitenkin kulunut jo kolme kuukautta poissa kotoa. Kotiutuminen on pitkä prosessi, ja koti on kuitenkin edelleen Suomessa. Vaikka olen tutustunut täällä mahtaviin ihmisiin, tuntenut oloni enemmän kuin tervetulleeksi ja kiintynyt ”juoksuperheeseeni”, ikävöin välillä puhdasta suomalaista ruokaa, omaa pyörää, saunaa, ystäviä ja perhettä.

Tällä viikolla satoi vihdoin ensilumi, mikä sai olon tuntumaan heti kotoisammalta. Pari viikkoa sitten lenkillä pärjäsi vielä shortseissa, mutta nyt tiet ovat jäässä ja illatkin jo vähän pimeämpiä. Silti ollaan vielä kaukana Suomen kaamospimeydestä, mutta pimeyttä en kyllä kaipaa yhtään.  









Marraskuun alkua
 

Pakko vielä mainita, että eilen pääsin juhlimaan ensimmäistä kertaa elämässäni kiitospäivää eli Thanks Givingiä, joka on amerikkalaisille suurin juhla heti joulun jälkeen. Saimme illalliskutsun kämppiksemme perheen luo, jossa meitä odotti suomalaista jouluruokaa muistuttava ateria: kalkkunaa, laatikkoruokia, vihanneksia ja jälkiruokana lukematon valikoima erilaisia piirakoita. Oli kivaa päästä maistelemaan paikallisten kotiruokaa ja nähdä miten muut täällä asuvat, mutta mikä parasta, meidät otettiin vastaan kuin osana perhettä.

Kun tänä vuonna en pääse yksiinkään pikkujouluihin, niin olkoon Thanks Giving sitten vaikka meidän tämän vuoden pikkujoulut.

-Venla