lauantai 28. marraskuuta 2015

Santa Run

 
Olin tänään seuraamassa Ogdenin keskustassa ehkä hauskinta joulukauden avausta aikoihin. Reilut parituhatta joulupukiksi pukeutunutta kaupunkilaista otti osaa viiden kilometrin mittaiseen Santa Runiin, jossa matkaevääksi tarjoiltiin keksejä ja kaakaota. Kilpaa juoksemisen ei aina tarvitse olla vakavaa veren maku suussa- meininkiä, vaan hauskanpito on sallittu.
 
Meidän oma Santa Run oli tämän aamuinen pitkälenkki. Lenkkarit sutivat lumessa ja pakkanen jäädytti sormet - fiilis oli siis jouluinen. 
 
-Venla
 
 
 





 

Uskalla unelmoida

Paras luokka ;)
Syksyn lukukausi lähenee loppuaan. Jäljellä on enää muutama viikko koulua, joka tietää sitä että edessä on viimeinen puristus. Syksy on sujunut vauhdikkaasti ja tuntuu vihdoin siltä, että on sopeutunut elämään täällä jenkeissä. Alussa mietin, että mitenköhän tulen pärjäämään, sillä olen ollut aina huono englannissa. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä huomasin, että puhumalla oppii ja ihmiset haluavat ymmärtää. Ensimmäiset viikot olivatkin todella väsyttäviä, sillä piti kuunnella koko ajan tarkasti, että varmasti ymmärsi kaiken. Varsinkin treeneissä tämä tuotti välillä hankaluuksia, välillä en edes tiennyt mitä vetoa ja miten kovaa oli tarkoitus juosta. Pikkuhiljaa ymmärrys kasvoi ja tajusin miten täällä toimitaan eri tilanteissa. Esimerkiksi kovissa treeneissä valmentajat eivät koskaan kerro etukäteen mitä tulemme juoksemaan, vain veto kerrallaan. Tietysti alussa halu näyttää oli kova ja jouduinkin keskeyttämään muutamia treenejä liian kovan aloitusvauhdin takia. No, kantapään kautta oppii.

 
Marie ja Mike
Ihmiset ovat kyllä positiivisesti yllättäneet minut. Ohi kulkiessa on tapana moikata ja kysellä kuulumisia, vaikkei ”How are you”- kysymykseen olekaan tapana vastata muuta kuin: ” I am fine, how are you?”. Lisäksi lenkkipoluilla on aina tapana moikata vastaantulevia. Niin kuin jo Venla aikaisemmassa blogitekstissään kertoi, meidän joukkuekaverit ovat todella mukavia ja auttavaisia. Pidän todella tärkeänä hyvää joukkuehenkeä, ja vaikka kilpailua esiintyy kaiken aikaa, on se tärkeä osa kehitystä! Go Weber!!  

 
Vaikka koulu ei ole koskaan ollut ykkösjuttuni, täällä olen aina lähtenyt hymyssä suin kouluun. Aikaisemmin englannin opiskelu tuotti minulle hankaluuksia, mutta koen että ympäristössä, jossa kieltä käytetään jatkuvasti, sen oppiminen on ollut huomattavasti helpompaa.  Olen myös saanut paljon ystäviä omalta luokaltani.  Luokallani on oppilaita mm. Uudesta-Seelannista, Kiinasta, Perusta, Etelä-Koreasta ja Meksikosta. Olen siis ainoa eurooppalainen luokallani.

Juokseminen on ollut aina tärkeää minulle ja hienoa huomata miten paljon muutakin se on nyt antanut minulle. Niin montaa eri mieltä kuin tästä jenkkisysteemistä ollaankin, voin todeta että itse olen kokenut tämän systeemin toimivaksi. Kannustankin kaikkia tätä blogia lukevia toteuttamaan omia unelmiaan, vaikka välillä se ei tuntuisikaan helpolle. Olen jo nyt oppinut paljon ja vielä enemmän on edessäpäin!   


Wildcat valvoo...

 
 -Pihla

perjantai 27. marraskuuta 2015

Leirielämää vai arkea?

Joinain päivinä minusta tuntuu edelleen, että olisin Ogdenissa vain pitkällä harjoitusleirillä. Ensimmäiset kuukaudet olivat pelkkää hellettä ja lenkin päätteeksi käytiin pulahtamassa taloyhtiön uima-altaassa – ihan kuin etelän leiriolosuhteissa. Kuten leireilläkin, arki rakentuu treenien mukaan. Tosin erona leireille, treenien välissä ei makoilla hotellihuoneessa tai oteta aurinkoa, vaan käydään koulua - ja paljon. Jos taas nykyistä opiskelija-arkeani vertaa siihen, mitä se oli Suomessa, erona on se että tällä hetkellä liikun arkisin pääasiassa koulu-koti-akselilla. Oman auton puuttuminen ja suhteellisen heikko julkinen liikenne rajoittavat liikkumista kauemmaksi, ja toisaalta pitkän päivän jälkeen kaipaakin vain kotiin lepäämään.


 
Suomesta lähtiessäni pakkasin elämäni kahteen matkalaukkuun, joten mukaan mahtui vain kaikkein välttämättömin. Olo oli silloinkin kuin leirille valmistautuessa. Täällä ollessani olen tajunnut, miten pienellä tavaramäärällä voin oikeastaan tulla toimeen. Olemme hankkineet tavaroita pikkuhiljaa tarpeen mukaan ja joukkuekaverit ovat olleet suurena apuna, esimerkiksi lahjoittamalla meille astioita.  
 
 

Jo pienestä pitäen olen tykännyt sisustaa, ja Suomessa pari vuotta omillaan asuessani minulle oli tosi tärkeää miltä opiskelija-asuntoni näyttää ja millaisilta astioilta syön. Nyt kuitenkin tuntuu, ettei energiaa kodin laittoon ole pahemmin jäänyt, vaan tärkeintä on että jääkaapissa on ruokaa ja sängyssä nukuttaa hyvin. Sängyt ovatkin meidän makuuhuoneen ainoa sisustuselementti. Seinälle olemme teipanneet joukkueen julisteen ja pari valokuvaa, loppusilaus odottaa vielä inspiraation hetkeä. Vaikkei kaikki olekaan kämpässä viimeisen päälle, niin kyllä täällä silti viihtyy.




Pisin harjoitusleirini on tähän mennessä ollut Portugalissa vietetty viisiviikkoinen. Nyt on kuitenkin kulunut jo kolme kuukautta poissa kotoa. Kotiutuminen on pitkä prosessi, ja koti on kuitenkin edelleen Suomessa. Vaikka olen tutustunut täällä mahtaviin ihmisiin, tuntenut oloni enemmän kuin tervetulleeksi ja kiintynyt ”juoksuperheeseeni”, ikävöin välillä puhdasta suomalaista ruokaa, omaa pyörää, saunaa, ystäviä ja perhettä.
Tällä viikolla satoi vihdoin ensilumi, mikä sai olon tuntumaan heti kotoisammalta. Pari viikkoa sitten lenkillä pärjäsi vielä shortseissa, mutta nyt tiet ovat jäässä ja illatkin jo vähän pimeämpiä. Silti ollaan vielä kaukana Suomen kaamospimeydestä, mutta pimeyttä en kyllä kaipaa yhtään.  




Marraskuun alkua
 

Pakko vielä mainita, että eilen pääsin juhlimaan ensimmäistä kertaa elämässäni kiitospäivää eli Thanks Givingiä, joka on amerikkalaisille suurin juhla heti joulun jälkeen. Saimme illalliskutsun kämppiksemme perheen luo, jossa meitä odotti suomalaista jouluruokaa muistuttava ateria: kalkkunaa, laatikkoruokia, vihanneksia ja jälkiruokana lukematon valikoima erilaisia piirakoita. Oli kivaa päästä maistelemaan paikallisten kotiruokaa ja nähdä miten muut täällä asuvat, mutta mikä parasta, meidät otettiin vastaan kuin osana perhettä.
Kun tänä vuonna en pääse yksiinkään pikkujouluihin, niin olkoon Thanks Giving sitten vaikka meidän tämän vuoden pikkujoulut.
-Venla
 

 


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Hyvästi akateeminen vapaus


Yhdysvalloissa koulu ja urheilu ovat tiiviisti yhtä, ja suomalaisille tutut seurat ovat enemmänkin ammatikseen urheilevien juttu. Minulta on täällä monesti kysytty, millainen yleisurheilujoukkue Jyväskylän yliopistolla oli, ja monien on ollut vaikea ymmärtää, ettei koululla ja urheilulla ole Suomessa juuri mitään tekemistä keskenään.
Joukkueen kanssa harjoittelusta saa opintopisteitä, aivan kuten Suomessa saimme urheilulukiossa. Lisäksi koulu tarjoaa hulppeat puitteet harjoittelulle: ulkorata palautumishuoneineen, kaksikerroksinen sisärata, useita kuntosaleja ja uimahalli. Vain saunatiloja on ollut kova ikävä.
Weber Statessa urheilijaopiskelijan status edellyttää sitä, että myös koulusta suoriudutaan kunnialla. Ja mikäli koulu ei suju tiettyjen arvosanavaatimusten mukaan voidaan harjoittelu- ja kilpailuoikeus evätä. Suomessa totuin yliopiston sallimaan akateemiseen vapauteen ja suhteellisen omatoimiseen työskentelyyn, mutta täällä opettajat rakastavat oppilaiden vahtimista ja joka ikisen suorituksen pisteyttämistä. Välillä tuntuu, kuin olisin palannut takaisin yläkouluun. Toisaalta tiukka kuri on auttanut hoitamaan annetut tehtävät ajoissa, enkä kyllä yhtään vastusta sitä, että jo tunneille ajoissa tulemisesta ropisee pisteitä.
Amerikkalaista jalkapalloa
Ensimmäisen vuoden urheilijaopiskelijoille on kehitetty vielä ihan oma kontrolloinnin väline, study hall, joka tarkoittaa sitä, että meidän on oppituntien ulkopuolella opiskeltava vähintään kuusi tuntia valvotussa tilassa. Study hall on auki arkisin klo 17–20, joten jäämme koululle vielä treenien jälkeen opiskelemaan. Vaikka meitä ei helpolla päästetä, arvostan sitä, että urheilijoille korostetaan myös opiskelun merkitystä.


Sikakatsomo
Yksi yliopistourheilusysteemin hauskimpia puolia on päästä seuraamaan oman lajin lisäksi myös muita kovatasoisia urheilulajeja. Olemme käyneet tähän mennessä katsomassa Wildcat-urheilijoiden (yhteinen nimitys Weber Staten opiskelijoille) jääkiekkoa, amerikkalaista jalkapalloa ja koripalloa. Peleihin varustaudutaan kuin mihinkin toimintaelokuvaan, sillä myydyin kioskituote on valtava popcorn-säkki.
Amerikkalaiset ovat myös taitavia luomaan pelien ympärille oikean sirkusmeiningin, joka on monelle varmasti itse ottelun seuraamista tärkeämpää. Kauden avauspelit aloitetaan ilotulituksilla, ja väliajalla kilpaillaan rahapalkinnoista sekä ihaillaan tanssiesityksiä. Täytyykin myöntää, että amerikkalaista jalkapalloa seuratessa katseeni kiinnittyi pelaajia useammin cheer leadereiden akrobatiaan sekä rock-biisejä soittavaan torvisoittokuntaan.
Meille otteluihin lähtemisen tekee erityisen helpoksi se, että jäähalli ja korisareena ovat lähestulkoon kiinni kotitalossamme. Koripallosta olemme innostuneet kaikkein eniten, ehkä siksi että säännöt ovat tutut, peli vauhdikasta eivätkä tappelut aiheuta jatkuvia keskeytyksiä. Weber State on tunnettu juuri kovasta koripallojoukkueestaan, joka on tuottanut pelaajia aina NBA:han asti. Katsomot ovat siis usein tupaten täynnä ja meteli valtava.
Korisareena
Myös maastojuoksu on tällä hetkellä laji, joka tuo Weber Statelle menestystä. Maastokausi päätettiin eilen Kentuckyn Louisvillessä juostuissa Yhdysvaltojen mestaruuskisoissa, ja joukkueemme naiset sijoittuivat 22:ksi, mikä on erittäin hyvin, sillä kaikki koulut eivät edes kyseisiin kisoihin pääse. Itse kilpailin samaisella radalla pidetyissä Pre-Nationals- esimestaruuskisoissa reilu kuukausi sitten, mutten ollut joukkueen mukana eilen. Hengitysongelmat ovat häirinneet harjoitteluani viimeisen kuukauden ajan, ja minun on nyt pitänyt hetkeksi luopua kilpailemisesta ja keskittyä ehjien harjoitusten kartuttamiseen.
Joukkueen juliste
Olen ylpeä siitä, että saan juosta näin kovatasoisessa joukkueessa ja uskon, että seuraava maastokausi on myös omalta kohdaltani onnistuneempi. Tunnen, että harjoitukseni (viimeaikojen hengitysongelmia lukuun ottamatta) ovat sujuneet täällä keskimäärin paremmin kuin Suomessa pitkilleen. Hengitysongelmiinkin olen saanut apua, ja tuntuu että silläkin saralla ollaan menossa parempaan suuntaan, mikä on hyvä juttu jo parin viikon kuluttua starttaavia hallikisoja ajatellen.

-Venla
 
P.S. Kyllä se joulu tännekin tulee, vaikkei lunta näy. Ainakin valoista päätellen.

Salt Lake Cityn jouluvalot

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Pari kuukautta harjoittelua takana Ogdenissa


Wildcats cross-country
Onnistuimme valitsemaan opiskelukaupungin, jossa juokseminen on in. Varsinkin viikonloppuisin vuorenrinteiden kapeilla serpentiinipoluilla on väkeä ruuhkaksi asti ja juoksijoita on huomioitu lukuisilla juomapisteillä polkuverkoston varrella. Juoksun suosiosta kertoo myös lukemattomien ja mitä erikoisemmilla tavoilla nimettyjen juoksutapahtumien määrä. Pari viikkoa sitten ajankohtainen tapahtuma oli Halloweenin kunniaksi järjestetty Zombie Run, jossa juostiin karkuun tapahtumajärjestäjän palkkaamia zombeja pitkin Ogdenin pääkatua. Tällä viikolla kaupungissa järjestetään myös Nearly Naked Mile, jossa mitä ilmeisemmin juostaan vähäisellä vaatetuksella, ja vielä ennen joulua ehditään pinkaista Santa Run, jossa osallistumisen edellytyksenä on pukeutua joulupukiksi. Meidän joukkue on kuitenkin tyytynyt juoksemaan ihan normaaleja maastokisoja koulun villikissa-logo poskeen tatuoituna.
Marraskuinen treenivarustus

Vastapainona lenkkeilijöitä viliseville vuoristopoluille, Ogden on myös hyvin tyypillinen pohjois-amerikkalainen kaupunki, jossa kaikkialle mennään autoilla, oli määränpää sitten ihan lähellä tai vähän kauempana. Saimme Pihlan kanssa kauhistuneita katseita, kun joukkuekavereille selvisi että kävelemme joka päivä mailin (1,6 km) kouluun ja mailin takaisin. Kaikilla muilla joukkueessa on oma auto, ja vaikka koulu näkyisi ikkunasta, ei se estä autoilua. 

Autojen myötä Ogden on myös autokaistojen luvattu maa. Burger Kingin autokaista ei ole varmasti suomalaisillekaan mitään uutta, mutta naurua täytyy pidätellä, kun autoilijat kurvaavat autokaista-apteekkiin, pankin autokaistalle tai parkkipaikalle rakennettuun elokuvateatteriin, jossa elokuvaa katsellaan jättimäiseltä valkokankaalta omasta autosta käsin.

 
Kisabussi

Weber State on tuonut paljon uutta näkökulmaa harjoitteluuni. Vaikka sain Suomessakin harjoitella hyvissä olosuhteissa, uskon että maisemanvaihdos ja uudet ärsykkeet tuovat uutta lentoa juoksuuni. Olen tänä syksynä juossut kilometreissä mitattuna huomattavasti aiempia Suomessa viettämiäni syksyjä vähemmän. Osaksi tämä johtuu Yhdysvalloissa tällä hetkellä meneillään olevasta maastojuoksukaudesta, joka Suomen syksyistä puuttuu käytännössä kokonaan. Toisaalta tunneissa mitattuna aikaa harjoituksiin, kaikkine oheistoimintoineen, kuluu huomattavasti aiempaa enemmän ja olen saanut mahdollisuuden panostaa enemmän lihashuoltoon. Myös peruslenkit ovat olleet keskimäärin vauhdikkaampia kuin Suomessa.

Jokainen harjoitusviikko rakentuu pääpiirteittäin samalla tavalla. Tiistai ja torstai ovat kovien harjoitusten päiviä. Muulloin juostaan eritehoisia peruslenkkejä; arkipäivinä lenkki sekä aamulla että iltapäivällä, ja lauantaisin vain yksi pidempi lenkki (n. 20km). Sunnuntaisin saa juosta kevyttä tai levätä, oman tuntemuksen mukaan. Kevyet lenkit päätetään satasiin joko mäessä tai radalla, ja lisäksi päälle tehdään vielä koordinaatioita, loikkia sekä keskivartalojumppaa. Kovina päivinä juoksutreenin päälle tehdään myös voimaharjoitus, joka sisältä mm. perinteistä rinnallevetoa, yhdenjalan kyykkyjä, leuanvetoja sekä keskivartaloa. Kovien vetojen ja voimatreenin yhdistelmä vaati alkuun hieman totuttelua niin päältä kuin jaloiltakin, sillä treeni venyy ajoittain hyvin pitkäksi ja kuormittavaksi enkä ole aiemmin ajoittanut vetoja ja voimaa samalle päivälle.
Näissä korkeuksissa

Näin maastokaudella kovat harjoitukset juostaan joko nurmikentällä tai pientä lampea kiertävällä asfaltti/hiekkatiellä. Rataa käytetään tällä hetkellä vain lenkin päälle vedettäviin satasiin ja jumppailuun. Henkilökohtaisesti nautin maastossa vedettävistä treeneistä ratatreenejä enemmän, ja jalatkin kiittävät pehmeästä alustasta. Oman haasteensa harjoituksiin ovat, ainakin näin alkuun, tuoneet korkeuserot sekä kuiva ja ajoittain saastunut ilma. Asumme n. 1450 metriä merenpinnan yläpuolella ja treenejä tehdään aina 1700 metrissä asti. Vaikkei täällä vielä huikaisevissa korkeuksissa ollakaan, huomaa eron välillä hengityksessä ja jaksamisessa.
Pitkiä vetoja (kuva:http://www.standard.net/)

 
Itse treenien lisäksi uutta on myös harjoittelu ja kilpailu joukkueena. Aamulenkkejä lukuun ottamatta kaikki treenit juostaan porukassa ja kovemmissa harjoituksissa parikymmentä tyttöä on jaettu tasoryhmiin, joilla jokaisella on oma vetovauhtinsa. Joukkueen tuki tuo valtavasti lisää potkua erityisesti väsymyksen hetkellä. Suomessa totuin harjoittelemaan pääsääntöisesti yksin, mutta tänne tullessani yksilölaji sai aivan uuden ulottuvuuden. Kisoissa ei olekaan enää kyse vain minusta, vaan joukkueen eteen tehtävästä työstä. Maastokisoissa tavoitellaan mahdollisimman hyvää sijoitusta joukkueena. Hyvä sijoitus merkitsee pisteitä koululle ja siten menestymistä kansallisessa vertailussa. Kisoissa joukkuekavereiden tsemppaus on välillä jotain aivan uskomatonta ja oma suoritus toissijainen. Muistan kun ensimmäisessä maastokisassani aloin hyytyä, ja joukkuekaverini ohitti minut kädellä reittään hakaten ja samalla huutaen: ”Come on girl, you can do it! Stay with me!” Itse en hengästyneenä kesken suorituksen pystynyt huutamaan mitään vastaukseksi.

Myös uudenlainen valmentajasuhde on vaatinut hieman totuttelua. Suomessa minulla oli hyvin läheinen suhde valmentajaani ja totuin saamaan paljon huomiota. Täällä puolestaan valmentaja on vastuussa lähes 40 juoksijasta eikä aina ole aikaa henkilökohtaisille juttutuokioille, vaikka jokaisen yksilölliset tarpeet hyvin huomioidaankin.

Maastokausi alkaa olla lopuillaan ja harjoitukset alkavat hiljalleen tähdätä kohti kuukauden kuluttua starttaavaa sisäratakautta. Vaikka maastossa juokseminen on lähellä sydäntä, maltan tuskin odottaa ensimmäistä ratakosketusta.

 
Treenaaminen on kivaa

 

-Venla

Yliopistoelämää



Syksy on edennyt jo niin pitkälle, että täällä Ogdenissakin lämpötilat laskivat valehtelematta päivässä vajaasta 30 asteesta alle 10 asteeseen. Kuukaudet, jotka olen nyt täällä viettänyt ovat olleet mahdottoman hienoa ja opettavaista aikaa. Noin kolmessa kuukaudessa olen oppinut ymmärtämään Suomen ja Yhdysvaltojen kulttuurien välisiä eroja. Mielikuva tänne tullessani oli sama, kuin lähes jokaisella meistä tuntuu olevan: kaikki on suurta ja mahtavaa, ylipainoisia ihmisiä, epäterveellistä ruokaa, koulu- ja työpäivät pitkiä. No käsitykseni ovat kyllä pitäneet paikkansa ja tämä johtuu pelkästään siitä, että kilpailu täällä on todella kovaa. Mutta on täällä paljon muutakin. Utah on jo itsessään erilainen osavaltio, sillä suuri osuus väestöstä on mormoneja, mutta siitä myöhemmin.


Opiskeluni ovat tähän mennessä koostuneet pelkistä ESL kursseista. Tämä tarkoittaa sitä, että olen opiskellut pelkästään englantia kansainvälisten opiskelijoiden luokalla, eli prepannut kieltäni paremmaksi. Opintoihini on kuulunut niin historian opiskelua, kielioppia, puheita ja paljon kirjoittamista. Lisäksi olemme vierailleet luokkani kanssa läheisessä Junior High Schoolissa sekä Elementary Schoolissa opettamassa. Opetustahti ja -tyyli ovat melko erilaisia verrattuna Suomen systeemiin ja olenkin aika vakuuttunut suomalaisesta koulutuksesta. Omat opiskelut ovat sujuneet tähän mennessä odotettua paremmin ja pääsenkin aloittamaan ”oikeat” opintoni heti tammikuun alusta. Odotan jo kovasti bisnessopintojeni alkua. Opiskelut ovat kokonaisuudessaan vieneet paljon aikaa, sillä normi opiskelujen lisäksi vietämme 6h viikossa studyhallissa, jossa teemme läksyjä tai kulutamme aikaa. Lisäksi lauantaisin tapaan keskustelupariani, joka kuuluu myös opintoihin. Tavoitteena on puhua paljon englantia ja olen kertonut paljon suomalaisesta elämästä.
 
 

Champions Adjust
Treenit ovat sujuneet hyvin ja olen todella nauttinut harjoituksista tiimin kanssa. Joukkue tuntuu melkeempä toiselta perheeltä. Viikot sujuvat perus kaavalla; tiistaisin ja torstaisin teemme kovemman harjoituksen nurmiradalla tai läheisessä puistossa. Esimerkkiharjoitus sisältää 400m+1600m+1200m+1000m+800m tai 2 mailia+ 1maili+ 4x400m. Tämän päälle menemme punttisalille, jossa teemme juoksulihaksia vahvistavia liikkeitä. Kilpailukausi eli hallikausi alkaa 5.12. ja jatkuu joululoman jälkeen tammikuussa! Jännää!!
 



Koripelistä


Suomeen paljon terveisiä, pian nähdään!! J

 
-Pihla